R.I.P. rakas ystävä, 7.10.2011

Tänään on se päivä, jonka en uskonut koskaan tulevan. Joudun heittämään sinut roskiin.
Ihmiset yrittävät turhaan löytää lohtua tuopin pohjalta murheisiinsa. Ei se onnistu, ei siellä ole kuin baarimikon likaiset sormenjäljet. Itseni tekisi mieli ottaa pullo kossua muutamalla huikalla kuten Antti teki vuonna 1989 ollessaan 13-vuotias. Tiedottomuuden tila kiehtoisi... Mutta ei niin, että joutuu syömään kananmunia, nojailemaan aitaan ja oksentamaan toisten ja itsensä päälle. Jostain syystä pilvenpolttokaan ei kiinnosta eikä mitkään muutkaan päänsekoittaja-ainekset. Kärsitään siis selvinpäin...

Muistan aina, kun näin sinut ensi kerran. Se tapahtui kuopiolaisessa pornokaupassa ja juuri silloin sinne tehtiin poliisiratsia. Onneksi herr Komissar oli kovin kohtelias ja pyysi minulta lupaa etuilla. (Tässä kohtaa ajattelet: "Aa, mä muistan tän jutun!") Puristin pakettiasi hiukan kovemmin ja katselin nolona kahta levyä, jotka olin ostanut eräälle ystävälleni. Teki mieleni livahtaa paikalta vähin äänin ja jättää levyt ja sinut, ystäväni, takaisin hyllyyn. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja jäin seuraamaan mitä tapahtuu. No, se onkin sitten jo toinen tarina.

Olen herkkä ihminen enkä hirveästi sen takia viitsi seurata uutisia telkkarista. Etten pahoita mieltäni. Luen tai kuuntelen uutiset mieluummin vaikka radiosta. Eilinen oli huono uutispäivä ja jostain syystä päätin kerrankin katsoa oikein tv-uutiset. Yllätyin, kun en purskahtanutkaan itkuun kuullessani Jobsin kuolleen. Okei, luin uutisen jo netistä ennen kukonlaulua, ettei se sinänsä ollut yllätys. Ja täytyy myöntää, että sivistyksessäni on aukko: en ollut kuullut koko äijästä yhtään mitään aiemmin. Enkä käytä Ompun tuotteitakaan. Edes vieraiden ihmisten joukkosuru ei saanut minua kyynelehtimään, ei edes hymähtämään. Tuijotin vain ruutua lasittunein silmin. Olen kyynistynyt, tullut immuuniksi suruille ja murheille. Niitä on ehkä ollut jo liikaa. Itselläni siis, enhän minä toki muista välitä. Enää.

Mietin miten sinut pitäisi hävittää. Pakatako johonkin kauniiseen rasiaan ja kaivaa kuoppa maahan? Vai irrottaa patterit ja viedä patterinkeräykseen niin kuin kuuluu ja sinut.. en tiedä kuulutko energiajätteeseen vai oletko pelkkää pohjasakkaa, jonka kuuluu viettää ikuisuus jätevuoressa muiden tuhoon tuomittujen, ihmisten hylkäämien roskien ja paskojen keskellä. Kunpa joku osaisi neuvoa. Itsellä kun olisi tässä muutakin mietittävää, esimerkiksi miten ikinä uskallan astua helsinkiläiseen erotiikkkaliikkeeseen sisään, kun en ole koskaan sellaisessa ollut. Eroaako se jotenkin oleellisesti vaikkapa siitä kuopiolaisesta, keravalaisesta, saksalaisesta tai puolalaisesta?!? Onko siellä omituisia asiakkaita ja koppeja vieri vieressä, joissa voi katsella kiihdyttäviä elokuvia ja joista tullaan ulos naama punaisena ja kiusaantuneen näköisenä?? Vai kauniita virolaisia ja venäläisiä naisia puolipukeissaan valmiina "esiintymään", vaikkakaan ne työluvat eivät ole kunnossa? Tai siis puuttuvat kokonaan. Kertokaa viisaammat mikä minua Helsingissä odottaa...

Sinusta, ystäväni, tulee mieleen paljon mukavia muistoja. Arvaatte varmaan.. ;-) Erään kerran pienempi poikani huuteli minua katsomaan. Asuimme vielä Kuopiossa. Hän oli hakenut jakkaran ja kiivennyt korkealle, keikkui puoliksi vaatekaappini sisällä. Silmät loistaen hän piti sinua kädessään, oikein heilutteli. Ja sinähän keinuit mukavasti puolelta toiselle, iloinen vaaleanpunainen jellyni. "Äiti, mikä tää on?" Meinasin häkeltyä, mutta vastasin kuitenkin muina naisina, että se on äidin lelu. "Äiti näytä miten tällä leikitään!" Häkellys.
Molemmat poikani ovat sen jälkeen törmänneet sinuun montakin kertaa ja joka kerta se on heitä vain naurattanut. Äitini minua nuhteli asiasta, ettei pidä pitää aikuisten leluja esillä. No, minulla taitaa olla vain melkoisen uteliaat ja joka paikan tonkivat lapset. En sentään kuljettanut sinua mukanani kaikkialla enkä esitellyt kaikille. Venäläiselle ystävälleni näytin sinua kerran ja hän ihastui sinuun. Annoin hänelle lohdutukseksi suomalaisen pornolehden. Nainen vei sen iloisena kotiinsa Venäjälle.

Eilen laitoin vielä epätoivoisen viestin eräälle insinöörille. Kysyin häneltä voisiko sinua vielä korjata. En saanut koskaan vastausta. Yön yli nukkuneena tulin siihen surulliseen tulokseen, että sinusta on luovuttava. Valitettavasti.
Kiitos kuluneista vuosista ja anteeksi, että jouduin kaivelemaan sisuksiasi. En aina ihan osannut laittaa pattereita kerralla oikeinpäin.