Kohtaus

Minä valuin tänään miltei sohvan lävitse silkasta väsymyksestä. Sain myös massiivisen, migreeniä lähentelevän niska- ja päänsäryn. Ajattelin, että viisainta lähteä etsimään sänkyyn hyvää asentoa ja kaveriksi Masaa. Ei sitä Nykäsen kulunutta naamaa, vaan sitä toista. Sitä, joka viskelee hiekkoja ihmisten silmämuniin ja saa ne vetistämään ja tekemään suullaan ilmaa haukkovia liikkeitä.

No, eipä mennyt aikaakaan, kun hetkeä aiemmin raivonnut poikani tuli perässä ihmettelemään minne hävisin. En ihmettele, kellohan oli vasta vähän yli kuusi illalla. Yritän nukkua, päähän sattuu. Hän päätti sitten silloin ruveta pelaamaan pakollista Ekapeliään siinä puolentoista metrin päässä. Vaikka oli juuri huutanut, ettei ikinä koskaan milloinkaan aio pelata sitä tyhmää peliä. En pystynyt nukkumaan, kun minun piti olla hyvä äiti ja seurata lapseni edistystä pelissä. Kehuin ja kannustin silmät miltei puoliummessa peiton alta kurkistellen.

Minua alkoi närästää kaiken säryn lisäksi ja hain pari Rennietä, vaikka tiedän, ettei niitä pitäisi syödä. Olisi pitänyt ottaa homeopaattista Arsenicumia. Menin takaisin sänkyyn ja yritin todella saada unen päästä kiinni, mutten löytänyt edes unen häntää. Koin itseni surkeaksi ja epäonnistuneeksi, huonoksi äidiksi, kun kuuntelin lapseni ottavan itse jääkaapista iltapalaa. Hän kävi minulle sanomassa ovelta, että älä äiti sitten kysy mitä minä juon. Aiotko siis juoda jotakin? Joo, kaakaota. No, se on ihan hyvä. Ettet kahvia juo.

Ja minä olen nyt sen verran väsynyt, että kirjakielestä huolimatta jätän lainausmerkit suosiolla väliin. Pahoittelen suuresti moista virhettä. Olen hiukan fittimäisellä tuulella, koska minusta tuntuu siltä, kuin minut olisi vastikään piesty henkihieveriin. Ja kyllä, tiedän tasan tarkkaan miltä se oikeasti tuntuu.

Lapsi kömpi viereeni nukkumaan ja hetken päästä isompi, teinipoikani, ihmetteli, että ette voi olla tosissanne, meettekö te nyt jo nukkumaan? Jep, näin olisi tarkoitus. No eikö pikkuveli voisi vielä hetkeksi tulla katsomaan telkkaria, kellohan on vasta varttia vaille kahdeksan?? Ei nyt, sen pitää edes joskus nukkua kunnon pitkät yöunet, kuten sunkin pitäis. Joo joo.

Eipä mennyt kauaa, kun tunsin kurkkua alkavan kuristaa ja nenä meni tukkoon. Kävin niistämässä, mutta eihän sieltä mitään tullut, tietenkään. Ei tule, jos limakalvot turpoavat nenässä. Samoin alkoi kurkku turpoamaan ja vieläpä aika vauhdilla. Kävin ottamassa sekä hoitavan että avaavan astmalääkkeen ja allergialääkkeen. Ei vaikutusta, olo paheni ja yskitti ihan pirusti. Puhalsin PEF-mittariin ja se oli reippaasti alle normaalilukemien. Otin lisää avaavaa Ventolinea ja se helpotti ihan hetkeksi. Yskä paheni todella kamalaksi ja tunsin, että kuristun kuoliaaksi.

Tiesin entuudestaan, että nyt on kyse anafylaktisesta shokista. Jouduin sen takia iho- ja allergiasairaalassa tiputukseen toisella siedätyshoitokerrallani. Olen koivun siedätyksessä ja nopea klusterhoito lopetettiin kohdallani liian vaarallisena. Minulla jatketaan kuitenkin ihan normaalinostoja kunnes pääsen ylläpitovaiheeseen.

Käteni alkoivat täristä ja vapisin muutenkin kauttaaltaan. Ensimmäistä kertaa minua alkoi hieman pelottaa, koska tiesin mistä on kyse, mutten tiennyt mikä sen oli yhtäkkiä aiheuttanut. Ei ollut mitään syytä. Etsin ensiapumuovikassistani (joka kulkee siedätyskerroilla mukana sairaalassa) kiihkeästi kortisonitabletteja, Prednisolonia. Sain pahvilaatikon ja muovipurkin vaivoin auki ja kaadoin kädelleni niitä, olevinaan kahdeksan. Sitten yritin tarkistaa ja laskea onko niitä varmasti 8, mutta yhtäkkiä en enää nähnytkään niitä tarkasti ja ne hyppivät silmissäni. Isompi poikani oli tullut katsomaan mikä minulla oli hätänä ja pyysin häntä laskemaan tabletit. Seitsemän. Nappasin ne suuhuni ja kulautin veden kanssa alas ja pyysin häntä kaivamaan minulle vielä yhden. Jämähdin seisomaan keittiöön ja odottamaan yskän ja hengenahdistuksen sekä kuristavan tunteen laantumista. Vartin verran vielä yskin ennen kuin alkoi henki kulkea paremmin. Huokasin helpotuksesta, ettei minun tarvinnut laittaa adrenaliinia. Vaikka Epipen on pieni ja piikki on pieni, se hermostuttaa minua, ehkä hiukan pelottaakin.

Otin vielä varmuuden vuoksi lisää avaavaa, kävelin hiukan edestakaisin ja kävin juomassa ennen kuin uskalsin mennä takaisin sänkyyn. Silitin poikani poskea ja hän kavahti ja kiljaisi, että äiti sun käsi on ihan jääkylmä! Kokeilin käsiäni vartaloani vasten ja totta tosiaan, veri oli paennut shokin takia sormista. Ja jaloista samoin, huomasin. Kävin lämmittämässä mikrossa kauratyynyn jaloille ja täytin pari sinistä "hoitsuhanskaa" kuumalla vedellä. Asetuin selälleni piikkimatolle ja laittelin kauratyynyn varpaillani paikoilleen ja asetin hanskat vatsalleni ja kädet niiden päälle lepäämään.
Suljin silmäni ja kuuntelin kehoni vapinaa, sydämen sykettä, joka kävi vielä ihan ylikierroksilla.
Pyysin reikiä käsiini ja reikitin itseäni toivoen sen menevän parantamaan sitä kohtaa, joka tarvitsee parantavaa energiaa. Tuntui siltä, että se auttoi. Ainakin päänsärky lähti ja pulssi tasaantui. Sain melkein tyhjennettyä mielenikin, ennen kuin sinne tulvahti ziljoona ajatusta ja kaikki ne huusivat saadakseen huomiota. Kiitin kolmasti ja suljin reikin. 

Laitoin jossain välissä ystävälleni viestiä, jossa kerroin oireistani ja ihmettelin onko hänellä kaikki hyvin ja mitä ihmettä siellä tapahtuu. Hän oli perhekonstellaatiossa (mahdoinkohan kirjoittaa sanan ihan oikein), jossa jotenkin näyttelemällä käsitellään yhden ihmisen perheen, suvun ja lapsuuden taakkoja. Tai jotain, joka tapauksessa rankkoja asioita. Olin ihan varma, että oireeni eivät oikeasti olleet minun oireitani, eivät kuuluneet omaan astmaani. Ne olivat seurausta jostain, mitä ystäväni koki vajaan 10 kilometrin päässä minusta. Miten muuten voisin saada tuollaisia oireita ainoastaan yrittäessäni nukkua?

Tämä ajatus tuntuu todella vieraalta ja kaukaa haetulta, mutta jollei minulla olisi jo aika paljon kokemuksia samasta asiasta, väittäisin valehtelevani itselleni ja nyt myös teille. Tai luulisin tulleeni hulluksi. Meillä on jokin selittämätön yhteys, joka on aiemmin ollut lähinnä mielen tasolla, mutta nykyisin myös kehon tasolla. Energiaa, sitä sen on pakko olla.

Me teemme usein samoina päivinä täsmälleen samoja asioita tietämättä toisistamme, syömme samoja ruokia, valitsemme samoja ostoksia kierrellessämme yhtaikaa eri puolilla kauppaa (viimeksi eilen Lidlissä), värjäämme hiuksiamme samaan aikaan, teemme kaikkea hullua ja erilaista tai jotain mitä emme kumpikaan ole aikoihin tehneet, kaikkea samoina päivinä tai ainakin parin päivän sisällä. Lisäksi saamme toistemme vaivoja ja oireita puhuessamme puhelimessa. Kärsimme samoista asioista, vaikkemme puhuisi ja näkisi viikkoihin. Sitten käydessämme läpi kuulumisia olemme yhtä aikaa erittäin hämillämme ja todella iloisia. Aiemmin nämä kaikki elämän oudot yhteensattumat ja yhtäläisyydet saivat meidät säikähtämään ja yritimme välttää asioista puhumista, mutta eihän se onnistunut, tietenkään, ja mitä enemmän näitä sattuu ja tapahtuu, sen enemmän me totumme asiaan ja kuittaamme ne naurulla ja sanomalla, että eihän meidän näköjään tarvitse edes puhua tietääksemme mitä toiselle kuuluu.

Kävimme kerran reikikurssilla kahdestaan ja täytyy myöntää, se pelästytti silloin, mutta oli kuitenkin todella mahtavaa ja sanoinkuvaamatonta. Minulla ja ystävälläni on reikikädet. Healing hands. Ja jotenkin selittämättömällä tavalla yhteisiä energioita. En ole vielä uskaltanut ottaa asiasta tarkemmin selvää, siis mistä on kyse ja miksi meillä on näin. Syviä, suuria kysymyksiä, joihin en ehkä vielä ole valmis saamaan vastausta. Kaikki aikanaan.

Oloni on omituinen, päätä särkee uudestaan ja ihan kuin tosiaan joku olisi käynyt kimppuuni ja kuristanut. Väsyttää, mutta kortisoni pitää hereillä. Kello tikittää keittiössä ja kone hurisee käsien alla. 4G hirveä hökötys, mikä lie modeemi tai reititin vilkuttaa kirkkaita sinisiä valojaan. Positiivista on, että shokki on ainakin tiessään, mikä sen ikinä aiheuttikaan. Varpaat ja sormet ovat nyt turvoksissa ja tulikuumat, eivät enää jääkalikat. Taidan mennä avaamaan keittiön ikkunan, työntää pääni tuuleen ja lumisateeseen ja hengittää monta kertaa syvään. En välitä juuri nyt, jos joku ohikulkija tai naapuri näkee minut alastomana ikkunassa keikkumassa. EVVK. Ehkä se saattaisi saada jonkun vaikka hymyilemään. Ja ihaninta iloa on tuottaa iloa toisille.

Pakko mennä nukkumaan, yrittää saada vedettyä zetaa vaikka väkisin. En halua heti aamusta olla huono äiti, joka kääntää vain kylkeä, kun lasten on aika herätä, syödä aamupala ja tehdä muut toimet ja lähteä koulutielle. Perfektionisti asuu ja elää minussa sitkeästi, vaikka olenkin häätänyt sitä jo vuosia. Se Perfektionisti olisi tuikannut Epipenin reiteen ja lähtenyt vielä lääkäriinkin voivottelemaan. 

Tässäpä itselleni ja ehkä teillekin hiukan mind fuckia ja outoa ajateltavaa.

P.S. MindFcuk piti olla MindFuck, mutta koska olen hiukan vinksahtanut yksilö, ainakin toisinaan... niin siitä tuli sellainen kuin se nyt on. Tykkään leikkiä sanoilla ja väännellä niitä. Ja tykkään tykätä erään ystäväni Facebook-päivityksistä, joissa hän käyttää sanaa fcuk. Nih. Enkä halunnut olla kamalan härski. Sitä kun olen toisessa blogissani, ja jos en vielä ole ollut, aion olla.

Twisting & fucking & blowing my own mind, body & soul. Again.

Lady MindFcuk